Valoisaa keskiviikkohuomenta! Tuntuu oudolta, kun ei tarvitse enää aamukahdeksan jälkeen valoja sisällä. Kevät on selvästi tulossa vaikkei talvea tullutkaan. Toivon tässä vaiheessa, ettei tulekaan, sillä mikä olisi sen mukavampaa kuin päästä mahdollisimman pian Nallekarkin kanssa ulos.

Kukapa olisi neljä vuotta sitten uskonut, että jonain päivänä kirjoittelen tällaista viestiä näin onnellisena. Nallekarkki myllää masussa ja pitää äidin mielen kaikista pikku kolotuksista huolimatta positiivisena. Jokainen potkaisu, muljaus tai lyönti on mulle viesti "Äitiiii, minä täällä. Kaikki on hyvin. Nähdään pian!". Päivät tapaamiseen käy laskureissa vähiin. Palkovene kiikkuu uhkaavasti kohti kukkaiskäyrän loppua. Minun aikani hautomona alkaa loppua. Meitä odottaa unelmien täyttymys, oma pieni nyytti. Viimeistään viiden viikon päästä mekin olemme ihan oikea perhe!

Synnytys ei pelota yhtään. Tiedän, että mies on vierelläni koko ajan ja luotan siihen, että alansa ehdottomat asiantuntijat pitävät huolen siitä, että Nallekarkilla on kaikki hyvin. En pelkää kipua. Onhan se inhottavaa, mutta silti "hyvää" kipua, jonkin uuden alku. Pelkään ainoastaan synnytyksen ja sen jälkeisen ajan rankkuutta, univelkaa ja hormoonien aiheuttamia tunnemyrskyjä.

En tiedä uskallanko enää sanoakaan, miten hyvin olen nukkunut viime vuorokausina. 7-8 tunnin yöunien lisäksi olen nukkunut melkein 2h päiväunia joka päivä. Olo alkaa taas olla ihan normaali. (ja kun tämän viestin lähetän, en taatusti nuku kolmeen yöhön). Olo on yltiöpositiivinen.

Sain vihdoin eilen tuntumaa uuteen autoon ja ihan mukavaahan sillä oli ajella. Todettiin vaan illalla miehen kanssa, että kyllä se kahdelle hengelle tuntui vielä isolta! Nallekarkkia rattaineen, kaukaloineen ja kaikkine tavaroineen sekin siis on vielä vailla. Mäkilähtöä en vielä suostunut harjoittelemaan, sillä aamulla neuvolalääkärin tekemä alatutkimus sai koko alamahan kipuilemaan oikein olan takaa. Ei supistellut, mutta särki tosi ikävästi. Yhden Panadolin otin sitten viimein viiden aikaan iltapäivällä kun särky ei ilman hellittänyt. Onneksi yksi lääke riitti ja kipu hävisi.

Täällä odotellaan viestiä serkun ja hänen vaimonsa pienen syntymästä. Heillä olisi ollut 5.2. laskettu aika, mutta lapsi on aika isokokoinen ja perätilassa ja päädyttiin suunniteltuun sektioon. Sektiopäivää eivät kertoneet, mutta arvelen sen olevan tällä viikolla. Jännää, kun sukuun syntyy uusia lapsia! Ja ihanaa, kun Nallekarkki saa jonkun samanikäisen sukulaisen!

Tänään on ohjelmassa jumppaa (pakko saada jumiin menneet lihakset, niskat ja lapaluiden välin lihakset ihan kotikonstein auki), kahvittelukäynti naapuriin (siivoojat on tulossa tänne sillä aikaa) ja yksinäinen koti-ilta. Mies menee töistä suoraan tapaamaan muutamaa kaveriaan ja tulee vasta yhdeksän aikaan illalla. Vei autonkin, eli taidan olla tässä kotipihapiirissä jumissa. Aika akantappokeliltä vaikuttaa, kun jalkakäytävät on peilijäässä vesikerroksen peittäminä. Itse- (ja Nallekarkin) suojeluvaisto estää lenkille lähtemisen vaikka tämän hetkinen olotila sen sallisikin.

Alkaa taas olla aika vaihtaa kukkiin mullat ja istuttaa kesäkukkien siemenet. Mullat vaihdoin onneksi viime vuonna, tänä vuonna ajattelin vaan lisätä multaa ja ravinnetta, mutta kesäkukkien idätys vähän ahdistaa. Se vie niin kauheasti aikaa ja tilaa. Toisaalta ei viitsisi jättää viime kesänä itse kerättyjä siemeniä pahenemaankaan...en tiedä. Kai niiden idätys täytyy jättää synnäriltä kotiintulon jälkeen päätettäväksi. Muutenhan huonolla tuurilla pienet alut kuolevat meidän siellä ollessamme.

Aamupalarahkat on jo syöty joten taidammepa siirtyä pukemaan vaatteet päälleni ja valmistautumaan kyläilyreissuun...

Nonna ja Nallekarkki rv 37