Mies silittelee mun masua iltaisin ja huokailee sille, että "tulisit Pumpsu-kulta jo ulos" . Liikkeet on alkaneet sattua ihan toden teolla ja aiempi ilo niistä on vaihtunut toiveeseen "rauhottuis jo nyt ennen syntymää". Peppu tuntuu edelleen navan korkeudella ja korkeammallakin, joten tuskin on Nallekarkki tajunnut edelleenkään, mitä kautta ulos tullaan. Hengittäminen on edelleen kohtuullisen työlästä ja pystyasennossa tuntuu, että vatsa repeää rintojen alta. Eilen alkoi särkeä lonkkia, joten jotain toivoa sentään laskeutumisesta on.
Eniten mua pelottaa ajatus siitä, että joudutaan viime viikon kaltaisessa epäkypsässä tilanteessa käynnistykseen yliaikaisina (eli Nallekarkki ei tulekaan tajuamaan, että mitä kautta ulos pitäisi tulla) ja sen tähden menetetään mahdollisuus synnyttää Haikaranpesässä. Kaikkein pahimpana synnytystä koskevana pelkona mulla on, että menetetään mahdollisuus perhehuoneeseen. Kuten jo aiemmin olen sanonut, mulla on tosi huonoja kokemuksia sairaalasta ja tukihenkilön puuttuminen yhteydessä jonkun täysin vieraan ihmisen kanssa jaettuun huoneeseen, jossa ramppaa jatkuvasti vieraita ihmisiä saa mut jo valmiiksi paniikkiin. Tiedän, etten osaa nukkua ollenkaan sellaisessa tilanteessa ja nukkumattomuus ei todellakaan ole hyvä mun terveydelleni (epilepsia). Nää kaikki pelot on vieläpä sellaisia, mihin kukaan ei voi vaikuttaa. Jos mua pelottais synnyttämiseen liittyvä kipu, ihana kätilö vois luvata mulle jo etukäteen, että "tottakai saat epiduraalin sillä siunaamalla sekunnilla kun astut sairaalan ovesta" mutta noita mun pelkäämiä asioitani kukaan ei voi poistaa. Se niissä varmaan just eniten pelottaakin. Ei auta muuta kuin toivoa, että jossain vaiheessa alkais itsestään tapahtua...mut mielellään tiistain jälkeen ja ennen kuun vaihdetta, kiitos :)
Mulla on huomenna neuvola. Edelleenkään ei ole synnytyksestä tädin kanssa puhuttu sanaakaan ja jollen itse ota puheeksi, tuskin puhutaankaan. Mitään esitietolomakkeita ei myöskään ole täytetty, eli jos Nallekarkille joudutaan antamaan hätäkaste, "oikea" nimi vedetään ihan hatusta siinä paikan päällä. Toivottavasti ei jouduta.
Viikonloppu on mennyt tiistaisiin pääsykokeeseen henkisesti ja fyysisesti valmistautuessa. Eilen käytiin tilaamassa miehelle uusi fillari Järvenpäästä Chebicistä työmatkoja varten (hitto, et nekin on kalliita, toikin melkein 2000€), katsomassa Tempur -petauspatjaa sänkyyn (molemmilla on selkävaivoja ja meidän vanha petari on ihan aikansa elänyt) ja syömässä kiinalaisessa ravintolassa, jossa oltiin melkein 8 vuotta
sitten ensitreffeillä. Mä kävin vielä iltapäivällä naapurissa Satunallet -kutsuilla tuhlaamassa loppujakin vähiä rahojani. Illalla saunottiin ja pelattiin pleikkarilla SIMS2:sta (kun vielä voidaan). Päivän saldo: 0 sivua pääsykoekirjaa. Olkoon tuo sitä henkistä valmistautumista sitten :)
Tämän päivän olen sitten viettänyt tähän asti hyvin tiiviisti nenä kiinni kirjassa. Kai tää on sitä "hiljaa hyvä tulee, paniikissa parasta" -opiskelua, johon totuin jo varsinaisena opiskeluaikana. Kirja on kuitenkin onneksi tosi mielenkiintoinen. Käsittelee vertaissuhteiden (suhteiden samanikäisiin lapsiin, kahdenkeskeisten ystävyyssuhteiden ja kaveriporukkaan kuulumisen) yhteyttä sosiaaliseen kehitykseen
(koulussa pärjäämiseen ja aikuiselämän työelämään sopeutumiseen ja ylipäätänsä siihen, millainen ihmisestä isona tulee). Itse koulukiusattuna helposti samaistun kirjan testituloksiin. Toisaalta se helpottaa
asioiden muistamistakin, kun saa erilaisille ihmistyypeille "kasvot" omasta elämästä. Eli jos käy niin, että Nallekarkki päättää syntyä silloin, kun mun pitäisi olla väsäämässä koetta (eli tiistaina), olen ainakin saanut jotain itselleni lukemastani. Olen kyllä yrittänyt valistaa sitä olemaan tulematta juuri silloin.
Nyt pois täältä valittamasta, syömään ja hetkeksi takaisin kirjan pariin. Loppuilta meneekin partiojutuissa, lippukunnan vuosikokouksessa. Saapahan nähdä vähän muitakin naamoja kuin miehen naaman... :)
Nonna ja yksiöönsä kiintynyt Nallekarkki rv 38+4
Kommentit