Viikonloppu meni kuin vilauksessa ja nyt mennään uutta viikkoakin jo puolivälissä. Perjantaina Jeminan kummit tulivat pienen poikansa kanssa meille kyläilemään. Jemina sai heiltä puolivuotislahjaksi Carenan punaisen kävelytuolin, joka ristittiin oitis Mersuksi. Vastavuoroisesti esiteltiin pojalle meidän hyppykiikku, sillä poika tykkäsi hyppiä sylissäkin.

Oli hauska katsella kahta niiiiiin erilaista vauvaa vierekkäin. Siinä missä Jemina on kovaääninen ja väenvängällä väkisin ähkien ja puhkien yrittää liikkua ja saada itsensä tavaroiden luo, pikkuserkkupoika on rauhallisempi, viihtyy paikoillaan mahallaan ja mielummin vetää esim. vilttiä apuna käyttäen haluamiaan leluja luokseen kuin liikkuu itse. Pojalla näytti olevan tosi vahvat jalat ja kovasti "kalamaista" jalkojen sätkintää masullaankin. Sitä Jemina ei tee ollenkaan. Huomasin myös, miten muskarissa ja vauvaperhekerhossa käynyt lapsi sietää paremmin muiden lasten ääniä kuin enemmän aikuisten seurassa aikaansa viettänyt lapsi. Patu-poikaa alkoi vähän väliä itkettää Jeminan kirkuminen ja kovaääninen jutustelu. Jemina taas harvemmin nykyään säikähtää muiden ääniä.

Perjantaina tutustutettiin lapset toisiinsa pitkän tauon jälkeen uudelleen ja käytiin näköalapaikalla ihailemassa Helsingin maisemia. Katseltiin yhdessä serkun kanssa BigBrotheria ja analysoitiin punaviinihuuruisesti kilpailijoita.

Lauantaina otettiin autojen nokkien suunnaksi Porvoo. Meidän on pitänyt koko kesä käydä siellä, mutta etenkin kesäloman aikana tuntui joka päivä niin sateiselta, ettei viitsitty lähteä. Nyt saatiin kuitenkin pilvisestä aamusta huolimatta aurinkoinen päivä. Kierros aloitettiin tietenkin Brunbergin tehtaanmyymälästä. Sen jälkeen käytiin Porvoon paahtimolla kahvilla, ihailtiin vanhan kaupungin pikkuputiikkeja ja päätettiin kierros Porvoon kirkolle. Kattokin alkoi olla palon jälkeen valmis eikä ulkoa huomannut oikeastaan mistään muusta kuin opastetaulun kuvista kirkon palaneen muutama vuosi sitten.

Porvoosta palattiin takaisin Itä-Helsingin ihmemaahan ja käytiin syömässä Kiinalaista. Käytiin moikkaamassa mun vanhempia ja Minus-koiraa Puistolassa ja suunnattiin yhdessä mummin ja vaarin kanssa pikkuveljeni luo ensivisiitille. Molemmat lapset päättivät kakata visiitin kunniaksi ja pikkuveli sai tuta oikein kunnon vauvaelämää Patu-pojan kiukutessa väsymystään ja Jeminan repiessä kaikkia mahdollisia johtoja lattialta suuhunsa ja tavaroita tasoilta lattialle... :)

Illalla kylvetettiin lapset ja saunottiin. Jemina-ressu oli ihan väsynyt sillä aamutorkkujen jälkeen unia oli nukuttu kymmenen minuutin erissä kolmet Porvoon-reissun aikana eikä muuta. Uni tuli meille naisille melkein yhtä aikaa lasten kanssa, miehet valvoivat tuokion pidempään. Sunnuntaina sitten seurusteltiin, syötiin yhdessä ja saatettiin kummit kotimatkalle.

Päiväunien jälkeen käytiin juhlimassa Annin 6-vuotissynttäreitä. Juuri kun palasimme kotiin, entiset naapurit kävivät vielä uuden Otso-vauvansa kanssa tervehtimässä. Huomasi, että Jeminalla oli ollut poikkeuksellisen tapahtumarikas viikonloppu. Iltapuuron syönti alkoi huudolla ja päättyi oksentamiseen. Vain kerran aiemmin on tyhjennetty koko vatsalaukun sisältö. Mistään vakavammasta ei selvästi ollut kyse, sillä heti vaatteiden vaihdon ja pesun jälkeen neiti imaisi molemmat tissit tyhjiksi ja vielä 100ml velliä kyytipojaksi.

Meillä ei sitten kauhean kauan viihdytty ryömien. Viikonloppuna alettiin vetää jokaisella ryömintäliikkeellä polvia mahan alle ja nyt alkuviikosta edettiin jo pari vetoa kontaten. Kun vaan ehdin, laitan tännekin videota neidin liikkumistaidoista.

Maanantaina mulla oli jälleen koulupäivä ja Jemina oli Puistolassa. Käytiin aamulla Kiikun puistossa muskarissa ja Jemina nukahti kotimatkalla rattaisiin. Neiti nukkui noin tunnin, millä aikaa minä pakkasin hoitotavarat, omat koulukamppeet ja söin. Jeminan syötyä suuntasimme autolla Puistolaan ja ekaa kertaan neiti jäi sinne hymyillen. Lähtivät vaarin kanssa vaunujen kera koiraa ulkoiluttamaan ja neiti oli nukkunut toisen tunnin vielä lisää. Kun palasin luennolta, oli vastassa edelleen iloinen neiti.

Maanantaina alkoi Jeminan syömislakko. Vain äiti kelpaa syöttäjäksi, muuten paastotaan. Kolme-neljä ensimmäistä lusikallista hyväksytään muiltakin syöttäjiltä, muttei sen enempää. Myöskään maito ei pullosta kelpaa. Neiti ei silti kiukkua vaan on oma iloinen itsensä aina äidin tuloon asti. Sitten alkaa kiukku, joka helpottaa vain syömällä. Kai tämä on joku vaihe liittyen vierastamiseen. Eilen illallakin, kun lähdin spinningiin Jemina oli pitänyt melkein tunnin konsertin isälleen eikä suostunut syömään. Itse sain kuitenkin tissiteltyä neidin ja syötettyä vielä reilusti puuroa perään ilman mitään äläkkää. Sama tuntuu olevan pukemisen ja vaipanvaihdon kanssa. Vain äiti kelpaisi. Tänä aamunakin kuuntelin yläkertaan pyykkiä viikatessani kuinka neiti tosissaan pistää hanttiin isälleen. Body ja sukkahousut muistuttavat kirosanaa.

Eilen käytiin muuten katsomassa pientä Otso-poikaa ihan kotioloissa Keravalla. Jemina nukahti vaunuihin lounaan jälkeen leikkipuistoreissulla ja nukkui kolmen tunnin unet ulkona! Taidan kokeilla jälleen kesän tauon jälkeen ulkona nukuttamista tällä viikolla. Tänään kuitenkin nukutaan sisällä normaalisti, sillä illalla mennään vauvauimaan ja tarvitaan energiaa!

Tänään päivällä tulee kummipoika Julius äitinsä kanssa visiitille. Viimeksi on nähty heinäkuun lopussa vaikka melkein vierekkäin asutaan. Ihan ihmetyttää, minne aika menee. Mieskin jää kotiin töihin, jotta näkee kummipoikansa. Mennään yhdessä aamupäivällä muskariin ja sitten iltapäivä menee varmaan Jeminan nukkuessa pitkiä uniaan.

Katselin maanantaina ykköseltä tullutta Prisma-sarjan keskenmenodokumenttia. Kyllä tuntui kamalalta palata niihin aikoihin ajatuksissaan takaisin. Ja kun vielä eilen luin samoja juttuja uusimmasta vauva-lehdestä, mietin, miten ihmeessä ne kaikki kärsimykset unohtuukin kun oman nyytin saa syliin. Uskon kuitenkin, että kun joskus on aika ruveta pikkukakkosta yrittämään, ajatukset palaa tuolta jostain syvemmältä pintaan. Ei kai siitä pelosta pääse koskaan eroon. Seuraan muutamaa lapsettomuusblogia, joissa naiset ovat vihdoin viimein monen pettymyksen ja pitkän yrittämisen jälkeen raskaana. On vaikeaa löytää sanoja heidän olotilansa positiiviseen vahvistamiseen alkuraskaudessa. Itse muistan rauhoittuneeni vasta tuntiessani vauvan liikkeet. En oikein uskaltanut Jeminan odotuksesta erityisesti riemuita kun pelkäsin niin, että jos iloitsen, jokin ainakin menee vikaan. Odotin vain, että vauva syntyy. Ja nyt musta tuntuu, että koko vauva-aika on mennyt menettämisen pelon varjossa. Nyt kun Jemina osaa jo kääntyä (eikä niin helposti enää voi tukehtua esim. sänkyynsä), olen jotenkin rauhoittunut. Enää ei tarvitse käydä iltaisin kymmenen minuutin välein tarkastamassa, että Jemina hengittää. Nyt voin oikeasti nauttia pienen hymytyttöni seurasta!

Nyt aamupalalle ja Jeminan kanssa touhuamaan!

Nonna