Stressi. Se mulla on. Mua stressaa unettomuus (viime yö oli paras yö kolmeen viikkoon vain kahdella herätyksellä, mutta neiti on edelleen kesäajassa heräten 4.40), holtittomuus autoa ajaessa (väsymyksestä johtuen en ole nin skarppi kuin olla pitäisi...mieluiten olisin ajamatta kokonaan, mutta aikatauluista johtuen se ei onnistu), asioiden keskeneräisyys (kaikki jää kesken, kun Jemina ei nukukaan niin pitkiä unia kuin normaalisti tai kiipeää seisomaan), se, ettei ehdi tehdä mitään, mitä oikeasti haluaisi tehdä (nimim. käynyt kampaajalla viimeksi ennen ristiäisiä)...tai ehtii, mutta se on pois jostain muusta (ja yleensä se jokin muu on Jeminan päiväunet tai mun yöunet). Ja sitten, kun suunnittelee tekevänsä jotakin jollain aikataululla, jonkun muun aikataulu kusee ja huomaan taas, että mun suunnitelmani epäonnistuvat. Ja sanomattakin selvää, että kaikki, mikä suunnitelmien kusemisessa on pois Jeminalta, saa mut tuntemaan oloni niiiiiin huonoksi äidiksi.

Otetaan muutama esimerkki. Viime tiistaina päätin jättää jumpan väliin, jotta saadaan käytyä ostamassa uus ruokapöydän lamppu. Kodin1:sen mainoksesta spottasin sellaisen meille sopivannäköisen. No, haettiin koulun jälkeen miehen kanssa yhdessä Jemina vaarin hoteista ja ajeltiin lähellä olevaan Anttilaan. Lamppuosastolla sitten totesin, ettei lamppu vastannutkaan kuvan antamaa käsitystä. Onneksi löysin toisen, joka mua miellytti. Osastolla oli lampuissa sellaiset laput, joissa luki, mistä hyllystä ja millä koodilla ne löytyy. Menin sitten varastohyllyjen väliin etsimään lamppua...vain huomatakseni, että se on loppu. Löysin myyjän ja pyysin katsomaan koneelta, milloin kyseistä lamppua tulee lisää...No, myyjä vähän aikaa aataminaikaista tietokoneohjelmaa näpyteltyään totesi, ettei tulekaan. Mallikappaletta en halunnut, sillä se oli ihan vääntynyt. Turha reissu siis. Mua harmitti, että jätin ton takia jumpan väliin. Eikä ollut edes eka kerta, kun meille myytiin "ei oo":ta. Viimeksi ristiäisten aikoihin kävi sama juttu maton kanssa. Miten voi olla, et aina ne jutut, joita mä haluan on loppu? Kohta rupeen tilaamaan kaiken netistä.

Toinen esimerkki. Olin toissaviikolla varannut itselleni ajan lähellä olevalta optikolta lauantaiksi. Mies kävi viime viikolla silmälääkärissä ja sai reseptin ekoihin laseihinsa. Kaverin suosituksesta peruin varaamani ajan ja mentiin yhdessä kaverin kaverin optikkoliikkeeseen. Tarkoituksella lähdettiin liikkeelle klo 10 aamusta, jotta ehdittäis kotiin Jeminan uniaikaan. Optikko oli kuitenkin sairastunut ja tilalla oli hiljaisen kaverin huomattavasti puheliaampi isä. Jopa niin puhelias, että liikkeessä vierähti aikaa 1h 30 min. Mies kävi syöttämässä purkkiruoan neidille sillä aikaa kun mun näköäni tutkittiin ja huomasin yhtäkkiä hänen nukahtaneen istualleen vaunuihinsa, ilman maitoa. Kyllä tuli paha mieli, kun olin suunnitellut, että Jemina pääsee normaalisti kotona nukkumaan ja minäkin saan hetken levätä. Silmälasit saatiin kuitenkin loppuviimein tilaukseen.

Mies meni sitten parturiin, kun Jemina kerran nukkui ja minä sahasin ympäri kauppakeskusta nukkuvan neidin kera. Puolen tunnin unien jälkeen neiti heräsi (suunnitelmana oli nukuttaa neiti kunnolla päiväunille, sillä olimme menossa vielä iltapäivällä kyläilemaan kaveriperheen luo) ja siirryttiin autoon. Päätettiin käydä vielä  matkalla kun Jemina oli kerran hereillä AT Lastenturvassa ostamassa portti asennettavaksi alakerran päähän portaikkoa ja muutama laatikon sulkija esim. keittiön veitsilaatikkoa varten. Jemina väänsi kakat kaukalossa ja pääsin vaipanvaihtoon takapenkille. Ei ole mikään järin helppo homma, kun neiti pyörii kuin väkkärä ja ryömii karkuun pylly sonnassa. Yksi jos toinenkin hoitoliina tuli käytettyä. Miten voikin olla, että aina kun ollaan menossa jonnekin, Jemina ikään kuin panttaa puolitoista vuorokautta ennen reissua kakkaa ja tekee sen sitten matkan varrella. Ei tod. ollut eka kerta, kun vaippaa vaihdettiin autossa. Saatiin kuitenkin portti ostettua ja Jeminan tulevan turvaistuimen jalka mitattua (mahtuu meidän autoon), eli jotain edistystä. Kotimatkalla neiti nukahti vartiksi mutta heräsi, kun hänet nostettiin kaukalossa sisään.

Kotiin viimein päästyämme mies ilmoitti tarvitsevansa pienet torkut. Jemina oli tähän mennessä nukkunut vain 45 min päiväunia. Yritin ensin nukuttaa neitiä vaunukoppaan  (ajattelin oikaista sohvalle hetkeksi itsekin nukuttuani vajaat 2h yöllä) ja neiti nukahtikin, mutta heräsi heti, kun yritti kääntyä ahtaassa kopassaan. Sidoin sitten liinan ympärilleni ja heijasin siinä neitiä kävellen ympäri kämppää kunnes hän nukahti. Tunnin verran sain sitten istua sohvalla kirjaa lukemassa, kun en nukkumaan päässyt. Harmitti kyllä vietävästi. Mikä siinä on, että minä olen aina se, joka luopuu perustarpeistaan muiden hyväksi. Vaikka itse olisin nukkunut 2h edellisenä yönä, päästän mielummin miehen nukkumaan kuin menen itse sänkyyn ja katselen toista koko illan "naama norsun elimellä".

Eilinen isänpäivä meni sitten onneksi ihan nappiin vaikkakin aika väsyneissä tunnelmissa. Herättiin normaalisti kuuden maissa, leivoin miehelle aamupalaksi sämpylöitä, jotka maustoin aurinkokuivatulla tomaatilla, pestolla ja mozzarellalla. Kymmeneksi ajelimme Puistolaan mun vanhempien luokse toivottelemaan isälle hyvää ensimmäistä isoisän päivää. Syötiin uudestaan aamupalaa, leikittiin hetki Jeminan kanssa ja syötettiin neiti ja pakattiin vaunuihin päiväuniille. Neidin nukkuessa käytiin mun äidin kanssa hänen isänsä ja isoisänsä haudalla. Mies sai naputella läppärillään kaikessa rauhassa Puistolassa.

Hautausmaareissun jälkeen leivoin mutakakkua ja juuri kun miehen veli tuli ovesta sisään ilmoitti neiti vaunuistaan itkuhälyyttimeen "heää". Vaari kävi hänet sitten hakemassa sisään kahvi- ja välipalapöytään. Kahvittelun ja kakuttelun jälkeen saapui "nuoriso" eli mun veli tyttöystävineen. He olivat luvanneet tehdä ruokaa ja valmistivatkin ihanan pähkinäisen kanakastikkeen riisinuudelien ja salaatin kera. Petollista ruokaa, sillä nuudelit turposivat ilmeisesti vielä vatsassakin aiheuttaen ihan mielettömän ähkyn vaikka ruokapöydästä noustessa tuntui, että olin syönyt ihan normaalisti.

Ruoan jälkeen pakattiin kamat ja lähdettiin ajelemaan kotiinpäin. Oltiin miehen kanssa molemmat tosi väsyneitä ja kun Jemina nukahti, menin saman tien nukkumaan itsekin. Mies seurasi kuulemma tuntia myöhemmin.

Viime yö meni onneksi vähän aiempia paremmin, heräsin vain kaksi kertaa syöttämään Jeminaa, tutitella ei tarvinnut kertaakaan. Vähän pirteämpänä olen siis tänään valmis hyppäämään auton rattiin. Jemina menee Puistolaan päiväunille ja mä menen käymään koululla harjoittelun ohjauksessa. Ensi maanantaina sekin siis alkaa, onneksi ryhmä on oma tuttu päiväkotiryhmä, jonne palaan kolmeksi viikoksi. Tarkoitus olisi tehdä harjoittelun asettamien tehtävien ohella lopputyönä ryhmän aikuisten tukiviittomavaraston kartoitusta ja kartutusta. Tällä hetkellähän ryhmässä ei ole pätevää erityislastentarhanopettajaa, joten mua odottaa vakipaikka ja aikamoinen työmaa ensi syksynä, jos töihin palaan.

Mies jää ensi maanantaina Jeminan kanssa viikoksi kotiin ja sen jälkeen kaksi viikkoa Jemina on hoidossa Puistolassa. Toivottavasti talvi ei saavu vielä, sillä toistaiseksi mummi on kulkenut pyörällä töihin ja jos näin jatkuu, vaari pääsee aamuisin hakemaan Jeminan sen sijaan, että mun tarttisi sahata edestakaisin koko päivän (ensin Puistolaan viemään Jemina, sitten takaisin kodin viereen harjoitteluun, sieltä puolilta päivin syöttämään neitiä Puistolaan, sieltä kouluun ja taas takaisin Puistolaan ja illalla vielä kotiin). Odotan kuitenkin jo kuukauden päästä koittavaa viimeistä syksyn koulupäivää ja melkein kuukauden pituista lomaa, jolloin saan vain olla vailla tenttien velvottamaa lukemista ja keskittyä olennaiseen, Jeminaan.

Toinen, mitä odotan innolla on kuun vaihteessa reissu Turun tienoille, Jeminan kummeille. Yritetään ennen sinne lähtöä ehtiä käydä ostamassa Jeminalle se uusi penkki, ettei tarvitse enää automatkoista neidin kärsiä. Viime aikoina reissaaminen ei ole kovin suuria riemunkoljahduksia saanut aikaan, pikemminkin päinvastoin. Eikä tod. aiota lakata kulkemasta autolla.

Surullisia uutisia kuuluu jatkuvalla syötöllä. Tuttavaperheen vuoden vanhalla prinsessalla todettiin INCL-tauti. Googlettamalla voi kukin todeta, että tilanne ei ole kauhean hyvä ennusteeltaan. Harmittaa, kun en voi olla tukena niin paljon kun haluaisin, mutta ajatuksissani pyrin tukemaan heitä. Kuitenkin on keskityttävä siihen tärkeimpään yksikköön eli omaan perheeseen.

Nyt neiti heräsi aamutorkuiltaan, joten rupeamme pakkaamaan kamoja. Kiirus päivä tulossa. Yritän illalla ehtiä lisäämään muutaman uuden kuvan ja videon Jeminan intiaanihuudosta. Muita uusia taitoja on mm. väy-väy-väy -ääntely ja vilkuttaminen uintilaulun kuullessa. Niistäkin varmasti lisää myöhemmin. Nyt pelastamaan neiti pinteestä!

Muistakaa arjen kiireen keskellä nauttia lapsistanne ja kertoa heille, että he ovat tärkeitä.

Nonna