Tänään se tapahtui, mitä kauhulla olen pelännyt ja odottanut. Mies on ehdottanut konttauskypärän hankintaa, mutta itse olen ainakin tähän asti kannattanut " kokeilemalla oppimista". En tiedä kannatanko enää.

Aamusta alkaen päivä tuntui menevän pieleen. Mies viestitti huomanneensa töissä työmatkapyöräilyn ja suihkukeikan jälkeen, että puhtaat alusvaatteet olivat jääneet kotiin. Samaan aikaan minä yritin lykkiä puuroa hampaita ulvovan lapsen hyvin vastentahtoisesti aukeavaan suuhun ja kaadoin kaakaot syliini, kylmät onneksi. Kauhean tappelun tuloksena sain väännettyä Jeminan ulkovaatteisiin, kaukaloon ja autoon. Matka Puistolaankin sujui suht. vähin elämöinnein.

Vaari haki Jeminan autosta, riisui ja päästi lattialle aloittamaan joka hoitokerran alkuun kuuluvan tutkimus- ja kissankiusausretkensä. Käännyin selin neitiin viikkaamaan varavaatteita ja ...*kops*. Alkoi aivan älytön huuto. Huomasin heti, että nyt sattui. Jemina olio noussut seisomaan olohuoneen lasipöytää vasten ja kaatunut siitä sivuttain. Pehmeä matto suojasi lattiaan tömähdyksessä pahimmilta vahingoilta, mutta matkalla Jemina oli lyönyt naamansa pöydän kulmaan. Suusta tuli verta ja otsaa punotti. Kiitos ensiaputaitojen, pystyin pysymään rauhallisena ja tyrehdytettyäni verentulon tutkin suun ja totesin, että lääkärireissua ei tarvita, pelkällä pienellä haavalla huulessa selvittiin. Huuli kuitenkin turposi ja otsaan nousi kuhmu, joten huomenna otettavissa vauvauintikuvissa neiti näyttää melko murjotulta.

2036530.jpg

Tässä neiti kolhun jälkeen. Huulen oikea yläruna punaisena ja turvoksissa ja vasemman kulmakarvan kohdalla kuhmu. Kameralle jaksetaan silti hymyillä.

Vähin vaurioin siis selvittiin toistaiseksi, enkä usko, että tämä viimeiseksi kolhuksi jää, mutten ikimaailmassa olisi uskonut, miten paljon se sattui äidin sydämeen. Varmasti kipu oli vähintään yhtä kova kuin neidilläkin.

Tähän loppuun täytyy vielä kertoa isistä ja tyttäristä eräs juttu. Olimme sunnuntaina Itäkeskuksessa ostoksilla ja kun kaikki kaupat, joissa meidän piti käydä olivat kiinni, päätimme käydä miehen ehdotuksesta lelukaupassa. Erehdyin näyttämään Miehelle Play2Learn-puuhavaunun, jonka ajattelin pyytää isovanhemmilta joululahjaksi neidille. Mies alkoi tutkia vaunupakettia ja näytti sitä Jeminallekin kysellen "haluaisitko sä tällaisen?" Isä ja tytär tutkivat vaunun ääniä hetken yhteistuumin ja mies totesi, että' voisi ostaa lelun Jeminalle jo nyt. Kielsin kuitenkin, sillä jouluun ei ole enää kovin pitkä aika ja jotain pitää jättää lahjatoiveiksikin. Rattaista alkoi kuitenkin kuulua kannustushuutoa miehen idealle ja äiti tunsi jäävänsä täysin yksin mielipiteineen. Mies vielä kannusti "kato nyt, Jeminakin haluu ostaa tän nyt!" Täytyi tehdä kompromissi. Korvaava kukkalelu näkyy kolhukuvassakin.

Hippasen piti kuitenkin kiusata miestä pikkurillin antamisesta Prinsessalle. Meidän taloudessa se taidan olla minä, joka kantaa raivoavan neidin vuoden parin päästä kaupasta ulos. Mies on jo nyt niin neidin vietävissä, että tuskin kykenee sanomaan "EI".

Opiskelu kutsuu jälleen. Ekasta tentistä tuli melko helposti jopa täydet pisteet, joten parannettavaa ei juuri ole. Motivaatiokaan ei ole kummoinen. Kotiin jääminen Jeminan kanssa ensi syksystä kuulostaa aina vaan houkuttelevammalta...

Nonna