"Miks? Miks me mennään sinne? Miks miks miks miks? Miks eläimet kuolee?"

"Mutku mä en HALUU? Mun ei TÄYTYIS käydä pissalla/syödä/mennä nukkumaan?"

"Mä HALUUN karjua!"

Kysely- ja tahtoikä on (pikkuveljen syntymän siivittämänä) siis saavuttanut huippunsa. Meidän perheen päivät on yhtä kyseenalaistamista, eripuraa ja karjuntaa. Jos yritän selittää tai vaadin, karjutaan. Jos en edes yritä selittää, karjutaan. Eikä karjunnassa ole mitään järkeä.

"Mä en haluu mennä pissalle"

"No älä mene. Pissaa sitten housuun."

"Mut kun mä haluun mennä pissalle. Älä sano noin. Mä en haluu pissaa housuun. Mä en haluu pissalle"

Ota tostakin nyt selvää. Jeminan kohdalla huomaa kyllä selvästi ikäkausikehitykseen liittyvät seikat; sen, että haluissa ei ole mitään rationaalista perää (halutaan ja ei haluta samaa asiaa samalla hetkellä. Neiti ei siis näytä tietävän itsekään mitä haluaa) ja sen, että perusturvallisuuden tunteen osoittaminen on erittäin tärkeää uhmaikäiselle. Hänen on selvästi tiedettävä, että hän saa olla eri mieltä ja silti häntä rakastetaan. Rankinta tästä tekee se, että ainoa paikka, missä halutaan karjua on äidin sylissä...vaikka siis oltaisiin äidin kanssa eri mieltä. Ja sylissä istuttaessa saatetaan huutaa "älä pidä mua sylissä" eikä silti tehdä elettäkään pois siirtymiseksi.

Jetro on ihana veli, sille hymyillään ja jutellaan, halataan ja huolehditaan ("nyt siltä tuli puklu/kakka. Vaihdetaan nyt sille se vaippa!"), mutta sitä ei saisi syöttää. Vauvan ja äidin väliin pääseminen on must. Neidin paha olo meni viimeksi sairastetun flunssan ja silmätulehduksen aikana niin pahaksi, että yö- ja päiväunet oli yhtä huutoa ja väsymyskierre ihan kauhea. Jetro syö edelleen kerran yössä ja nukkuu 22-08 eli sen puolesta mäkin saisin nukkua, mutta Jeminan luona on saanut ravata useamman kerran yössä. Neiti nukahtaa kyllä yleensä ihan rauhallisesti yhdeksän maissa illalla, mutta kymmenen jälkeen alkaa unissaan karjuminen (ei sitä voi muuksi sanoa). "Kukaan ei voi auttaa mua. Mikään ei oo hyvin. Ei-ei-ei-ei-eiiiiii" kuuluu huoneesta jatkuvalla syötöllä. Yleensä huutoa kestää reilu puoli tuntia kerrallaan (rauhoitutaan aina kun käyn vähän paijaamassa, mutta aloitetaan minuutin päästä uudelleen) ja se toistuu kolmisen kertaa yössä. Kuuden maissa neiti sitten heräilee huutoonsa. Sama toistuu päiväunillakin. Nyt viimeyö oli ensimmäinen kolmeen viikkoon, kun huoneessa ei tarvinnut käydä, samoin tänään päiväunet nukuttiin huudoitta. Elättelenkin toiveita, että silottelu (olen erityisen pehmeästi yrittänyt suhtautua kiukkuihin muutaman päivän ajan antamatta kuitenkaan vaatimuksistani periksi) auttaisi. Äidin sydämeen sattuu, kun pienellä on paha olla.

Tätä tämä nyt kuitenkin on enemmän ja vähemmän seuraavat vuodet. Vahvatahtoisesta vauvasta ei voi kasvaa muuta kuin vahvatahtoinen pikkuneiti...Murrosikää odotellessa.

 

Nonna