Otsikosta voikin päätellä, miten meillä tällä hetkellä nukutaan. Univelkaa alkaa olla sen verran, että ajatus takkuilee. Lisäksi kaikki aika, mitä käytän blogin ylläpitämiseen, on pois jostain muusta, yleensä juuri unesta. Ollaan jo siinä pisteessä että mun täytyi piirtää paperille Mind Map siitä mitä haluan tänne vuodattaa. Jotta vuodatuksessa olisi edes jotakin järkeä, laitan nyt asiani otsikoiden alle.

Aloitetaan päällimmäisenä mielessä olevasta eli Jeminasta
Se ei nuku. Ei vaan nuku. Ihmettelen, miten pieni vauva voi pärjätä noin vähillä unilla. Tällä hetkellä Jemina nukahtaa noin tunnin nukuttelun jälkeen (ollaan siis tosi kaukana niistä päivistä kun riitti, että neidin kävi kippaamassa sänkyynsä nukkumaan) klo 21 ja herää syömään n. klo 1 ja klo 4. Herätys on sitten viimeistään viideltä. Ollaan kyllä tosi kaukana siitä optimivauvojen 14,5h vuorokaudessa, kun yöunet on 8h, päiväunet 2,5h ja torkut yhteensä tunnin. Mun Ojalan laskuoppi saa nosta vaan 11,5h eli joka vuorokausi -3h. Ja tietty mun unimääräni on sitten aina alle ton kahdeksan tunnin, kun kotihommat pitää tehdä Jeminan nukkumaan menon jälkeen, mutta ei siitä sen enempää. Kyllähän se oli tiedossa, miten vauva valvottaa ensimmäisenä vuotenaan.

...ja sitäkin ihmettelen, miten herkässä pienen uni on. Juuri, kun tunnin väsytystaistelun jälkeen olen saanut neidin nukahtamaan, se herää johonkin rasahdukseen tai hampaiden kutinaan ja nousee pystyyn sängyssään. Tytön kaataminen takaisin makuuasentoon saa aikaan aivan mielettömän raivohuudon. Vain tassuttelemalla löytyy jälleen unen pää. Tätä kaavaa sitten toistetaan kerta toisensa jälkeen, kunnes on aika mennä itse nukkumaan. Unissanikin jatkan sitten ties kuinka monta kertaa.

Jeminan edellisviikolla saama flunssarokotus (jos se nyt sitä rokotetta oli, sillä mehän saadaan tieto tutkimuksesta vasta keväällä) ei aiheuttanut mainittavia oireita. Oireita sen sijaan tuli jälleen kerran hampaista. Yhteensä niitä on nyt 8, mutta kaikki kulmahampaat tuntuvat jo ikenen läpi ja ilmeisesti niiden tuloa on nyt sitten valvottu jo toista viikkoa.

Edellisperjantaina aloitettiin unikoulu. Mies hoiti alkuyön tassuttelut ja sovittiin, että vaihdetaan vuoroa kolmelta, jolloin Jemina saa sen ainoan yöpalansa (kolmesta syötöstä oli tarkoitus vähentää yhteen). Katastrofihan siitä tuli. Vahvatahtoinen neiti huusi koko alkuyön aina kunnes sai maitoa ja nukkui siitä sitten viiteen. Ja päivät mentiin ihan normaaleilla unilla herättelemättä. Tiistaina, kun luovutettiin ja mä palasin Jeminan viereen jo heti illasta nukkumaan, Jemina nukkui sitten vain yhdellä yösyötöllä siihen aamuviiteen.

Viime yö oli vähän parempi. Tunnin väsytystaistelu, maitoa klo 0.30 ja 3.30 ja unta 21-05. Itse nukuin 21.30-05 ja jätin kaikki kotihommat tekemättä. Jostan on vaan tingittävä.

Neidin kehitys on muutenkin huimaa. Viikossa Jemina siirtyi ryömimisestä täysin konttaamalla liikkumiseen ja viikonloppuna keksi kävelyn kävelytettäessä. Tukea pitkinhän meillä on kuljettu jo vaikka kuinka kauan. Viikkoon Jemina ei ole enää muksahdellutkaan, vaan on oppinut laskeutumaan istuvaan asentoon. Nyt neiti myös tarkoituksella laskeutuu konttausasennosta istumaan.

Pinsettiotetta on kehitetty viime aikoina syömällä viinirypäleitä ja mandariineja, joita äiti on palotellut neidin eteen. Kokonainen mandariini saattaa kadota parempiin suihin aivan hujauksessa! Ja yksi bravuuritempuista on nokkamukista itse juominen. Siitä ollaan tosi ylpeitä.

Sanavarasto on myös monipuolistunut. ”Vauvau-vauva” hoetaan jo pyynnöstäkin, muita sanavaraston aarteita ovat tavut ”väy-väy-väy” ja ”bau-ba”. Maitoa pyydetään huutamalla ”ammammmmaaaaa” kun äiti kyselee, että ”otetaanko Maitoa Maiskis?”. Univajeesta huolimatta neiti on varsin nauravainen ja hymyileväinen tytteli, joka nauttii huomion keskipisteenä olemisesta. Äidin kanssa kahdestaan ollessa voi sitten kiukuta ja kiljua niin, että äidillä korvat soi. Oma tahto alkaa todenteolla näkyä!

Sitten siitä toisesta, eli opiskelusta.
Ensimmäinen harjoitteluviikko on nyt siis minusta riippuvista tekijöistä katsottuna onnistuneesti takanapäin. Vaikka kaikki mahdolliset asiat näyttää olevan mun onnistumistani vastaan (henkilökunta, jota mun harjoitteluun liittyvä interventioni koskee, sairastelee ja ne, jotka on paikalla, joutuu paikkaamaan poissaolevia ja mun pitää koko ajan muuttaa suunnitelmiani...), olen silti päättänyt raahautua koulun läpi vaikka väkisin. Täytyy kyllä muistaa isän kuusikymppisten yhteydessä keväällä kiittää vuolaasti lapsenhoidosta. Ilman hänen apuaan en kyllä selviäisi. Sen lisäksi, että vaari hoitaa Jeminaa kun olen koulussa, on hän tosi ihanasti antanut minulle lukuaikaa.

Tänään on syksyn viimeinen tentti. Eilen kahlasin jälkimmäisen puolikkaan tenttikirjasta ja vielä pitäisi lukea yksi kolmikymmensivuinen artikkeli. Onneksi tentti tehdään ryhmissä! On kyllä lukeminen ehdottomasti heikoimmilla kannattimilla ever! Mutta kahdesta edellisestä tentistä on tullut täydet pisteet, Yei!

Niin paljon mua motivoi tällä hetkellä opiskelu, että olen jo alkanut tehdä listaa niistä asioista, joita aion tehdä 9.12. jälkeen kun alkaa kuukauden loma. Listalta löytyy niin joulupuuhia Jeminan kanssa, tyttöjen iltaa, kampaajalla käyntiä kuin ihan arkisten asioiden hoitamistakin. Tuntuu, ettei millään jaksaisi odottaa! Harjoittelu on myös avannut mun silmäni ja muistuttanut, että mistäs siinä työelämässä olikaan taas kyse. Nyt näyttää entistä vahvemmin siltä, että ensi syksynä en todellakaan palaa töihin!

Opinnoista sitten meidän perheeseen:
Oltiin viikonloppu mökillä. Lähdettiin jo torstaina Jeminan päiväuniaikaan, kun sain alkuviikosta tehtyä perjantain harjoittelutunnit sisään ja mies oli isyyslomalla. Käytiin viime maanantaina ostamassa Jeminalle isompi istuin, kun kaukalo alkoi käydä ahtaaksi etenkin talvivarusteissa. Ilmeisesti Britaxin Multitech oli hintansa väärti, sillä Jemina nukkui melkein koko matkan. 30 km ennen mökille pääsyä neiti heräsi huutamaan nälkäänsä, mutta koska ulkona oli pakkasta eikä huoltoasemia loppumatkan varrella, syötin neidille välipalaa etuistuimelta käsin vauvapeiliä apuna käyttäen (täytyy tähän väliin mainostaa, että se on ihan loistava kapine. Siis sellainen pyöreähkö peili, joka kiinnitetään takaistuimen niskatukeen, josta näkee etupenkiltä, nukkuuko vauva tai esim. missä on kadonnut tutti). Jälki oli sen mukaista.

Mökille pääsy ja isovanhempien tapaaminen aiheutti aikamoisen tunnemyrskyn neidille. Kaikki uudet taidot piti heti esitellä eikä maistunut ruoka eikä uni. Riekkuminen kostautui sitten iltapuuron jälkeen, kun meidän saunaan mennessämme vahtiin jäänyt mummi syötti neidin täyteen ja neiti päättikin alkaa huutaa sängyssään. Hätiin tullut vaari sai sitten puurot ja päivällisen jämät päälleen ja minua vastassa oli viltin alla vaarin sylissä pelkässä kertisvaipassa nukkuva tyttö, joka vielä niiskutti nukkuessaan. Tulipa surku neidin puolesta. Yöllä sitten heräiltiin useampaan kertaan tankkailemaan maitoa. Ilmeisesti myös hampaat vaivasivat ja pimeys pelottineitiä, sillä aamuyön uni oli tosi rikkonaista. Meillä kotonahan katuvalot paistaa väkisinkin öisin sisään, mutta maalla kun on pimeää, on kuin säkissä olisi. Neiti rauhoittuikin meidän väliin tunniksi joskus neljän jälkeen kun tajusin pistää yövalon päälle.

Väsymys tietenkin kirvoittaa kirjoittamaan muutaman sanan myös parisuhteesta vauvaperheessä:
Olen jo pari päivää miettinyt, miten kirjoittaisin asioista nätisti, mutta se taitaa olla mahdotonta. Kun ketuttaa niin ketuttaa. En yhtään ihmettele, miksi vauvaperheissä riidellään ja erotaan herkemmin. Aika koville tämä ottaa vaikka yhteistä taivalta on takana jo melkein yhdeksän vuotta. Vauva saa kyllä aivan uusia puolia miehestä esiin, eikä ne kaikki ole aina niin mairittelevia. Hyvä isä hän lapselleen on, se täytyy kyllä todeta, mutta käämi on palanut ja meinannut palaa jo monta kertaa tämän prosessin aikana.

Tässä muutamia asioita, joita mun naisen logiikkani ei ymmärrä:
- Mikä ihme siinä on, että kun minä olen äitiyslomalla, mulle kuuluu kaikki päivittäiset kotihommat pyykinpesusta, astioiden koneeseen laittamiseen ja kodin siivoamiseen, mutta kun mies on isyyslomalla ja minä työharjoittelussa, samat kotihommat on edelleen mun hoidettavana? Mies vaan ilmoittaa, että Jemina vei kaiken ajan ja energian.

- Toinen mua aivoon ottava asia on univelkaisuudesta ruikuttaminen. Voiko jollekin olla yllätys vauvaperheen väsymys? Sehän on ihan legendaarista...Mies kuitenkin valittaa, ettei saa tarpeeksi unta ja että aivot ei toimi enää töissä niinkuin pitäisi, kun koko ajan väsyttää. Kun Jemina herättelee öisin, mies ei osaa heti nukahtaa uudelleen, vaan jää valvomaan ja odottamaan, josko neiti kaipaa vielä uudelleen tuttia tai tassuttelua. Minä vain yleensä kaivan tutin jostain ja tungen sen neidin suuhun ja nukahdan saman tien uudelleen. Olen kannustanut miestä nukkumaan toisessa huoneessa. Sitten samassa lauseessa, kun mies valittaa vauvaperhe-elämän kurjuutta, hän sanoo, ettei unettomuus ole minun tai vauvan vika. Ei mene mun järkeeni. Tähän samaan liittyy sitten vielä yksinäisyydestä avautuminen. Mies on kuulemma niin väsynyt, ettei jaksa tavata kavereitaan. Minä en siis ole este esim. baariin viikonloppuiltana lähtemiselle vaan univelka (tulee mieleen, että milloinkohan mä olen viimeksi käynyt jossain?
- Seuraava asia on liikunnan puutteesta valittaminen. Miehellä on kallis polkupyörä, jolla hänen olisi tarkoitus ajaa työmatkat. Mutta lähes joka toinen päivä, joku sopii jonkun kokouksen niin, että hänen on mentävä autolla töihin ja kesken päivän ajella pääkaupunkiseutua ristiin rastiin. No, syytön minä siihen olen mielestäni ja joka maanantai järjestän Jeminan hoidonkin niin, että hän pääsee pelaamaan sählyä. Oman jumpassa käynnin lopetin, jottei miehen tarvitsisi siitä kärsiä. Kuitenkin mun niskaan kaatuu valitukset siitä, kuinka pakki kasvaa ja paino nousee kun ei enää pääse liikkumaankaan (minä jos kuka sen tiedän, kun olen jatkuvalla laihdutuskuurilla), kun iltaisin ei ehdi liikkua. Todellisuudessa vaaka näyttää ihan saman lukeman kuin vuosi sittenkin (normaalipainon) ja todistetusti vatsanahkaa saa venymään jopa vauvan verran, kun sitä jaksaa venytellä.
-Yksi tähän listaan pakosti mainittavista on itsekkyys. Mies on aina ollut jonkin verran itsekäs, mutta etenkin nyt vauvan syntymän myötä, se on oikein korostunut. Aina on kyse vain hänestä ja hänen tarpeistaan, ei meidän perheen....paitsi silloin, jos hänen pitää luopua jostakin hänelle tärkeästä...silloin vedetään esiin ”perheenelättäjä-kortti” tyyliin ”jos mä en pääse liikkumaan, mun selkä spragaa ja kuka sit kantaa rahan kotiin”. Mä voin kyllä kantaa, jos se noin paljon painaa :)

- Mua harmittaa myös miehen empatiakyvyttömyys. Hän ei osaa asettua lapsen asemaan. Jos Jemina yrittää saada huomiota isältään, eikä sitä saa, hän alkaa itkeä.Miestä taas harmittaa lapsen jatkuva kiljuminen eikä häntä siksi huvita aina vastata lapselle (kun se kiljuu kuitenkin). Ja oravanpyörä on valmis. Mun näkökulmastani näyttää jopa, että kun Jemina itkee, miestä harmittaa eniten korvatulppien puute ja se, että korvissa alkaa kohta soimaan kuin lapsen hätä. Hän silmin nähden masentuu ja vetäytyy kuoreensa, jos Jemina esim. yöllä huutaa.


Mulla on sis tänään syksyn vika tentti. Olin suunnitellut lukevani tenttiin maalla, mutta yöt oli niin risaisia ja mies halusi nukkua päivällä, joten mun lukemisistani ei tullut mitään. Ja tietty kun oli mun vuoroni nukkua, piti tehdä kaikkea muuta; etsiä Jeminalle ulkoiluvaatteita (mies ei löytänyt itse), laittaa ruokaa, käydä kaupassa. On se kumma, miten äitinä sitä venyy. Mielummin itse valvon vaikka horkkapisteeseen kuin katselen miestä naama norsunelimellä, kun se ei saa nukuttua.

Isovanhemmatkin yrittivät auttaa ja ottivat lauantaina Jeminan koiran kanssa lenkille nukahtamaan vaunuihin päiväunilleen. Tunnin uni kestikin, mutta mummi taisi olla hieman kärsimätön ja kun neiti tunnin unien jälkeen heräsi, mummi totesi vain "lapsi nukkuu kun sitä väsyttää" ja nosti neidin pystyyn. Tuossa vaiheessa olin itse juuri nukahtanut vartiksi ja olin aivan sekaisin, kun heräsin. Sain sitten ylipuhuttua isovanhemmat ottamaan Jeminan mukaansa hautausmaareissulle, ettei mun tarvinnut laittaa ruokaa ja katsoa Jeminan perään yhtä aikaa. Mies kun kinusi jo pyörälenkilleen...

Hengissä selvittiin reissusta, mutta mua ärsytti niin, kun eilen kun tultiin kotiin mies totesi, että olipa kamala viikonloppu. Sen mielestä elämä on jotenkin tosi hirveää, kun Jemina valvottaa eikä saa tulla ja mennä miten haluaa. Luulin sen olevan jo kypsä rauhoittumaan, mutta taisin olla väärässä. Se marisee marisemistaan liian vähistä yöunista ja liian vähäisestä liikunnasta. Joka aamu kuulen kuinka se käy vaa'alla ja nään miten se mittailee mahamakkaraansa peilistä. Olen ruvennut huijaamaan sitä, jotta se ei enää huolehtisi minusta. Sanon nukkuneeni 8 tuntia vaikka olisin hädin tuskin nukkunut kaksi. En jaksa sen kiukkua väsyneenä. Mielummin passitan sen toiseen huoneeseen nukkumaan kuin kuuntelen sen valitusta siitä, miten hankalaa on, kun Jemina ei nuku. Ihan kuin mä en sitä tietäisi. Vieressä nukkuessaankaan se ei herää kuin joka toinen kerta, kun Jemina herättelee.

Huomaan itse stressaavani enemmän miehen herättämisestä kun Jemina herää kuin siitä, mikä pikkuista mahtaa vaivata. Mies alkaa olla sitä mieltä, ettei halua enempää lapsia. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että tää kaikki kuuluu vaan vauva-arkeen (valvomiset, hampaiden tulo, hurja motorinen kehitys, kaikki yhdessä...) ja on ohimenevää ja että mulle ei riitä vain yksi lapsi. Ennemmin menee sitten mies vaihtoon! Sitäkin on kieltämättä harkittu aika monta kertaa viimeisen 8kk:n aikana, kun asiat näyttää vähän liiankin mutkikkailta. Pitäis vaan oppia pelaamaan samassa joukkueessa eikä toista vastaan.

Jottei tää nyt menisi ihan kamalaksi kitinäksi siitä kuinka mulla on niin kamala mies vaikkei olekaan (väsymysketutus kai vaan), laitan loppuun kuvan Jeminasta tänään aamupäivällä mummolan pihalla lumitöissä.

No, ehkä huomenna on taas paremmin. Jos vaikka sais yöllä vähän nukuttuakin.

N