Viattomien lasten päivä on kristinuskossa juhlapäivä, jota vietetään niiden beetlehemiläisten lasten muistoksi, jotka kuningas Herodes Matteuksen evankeliumin 2. luvun mukaan surmautti. Päivää vietetään useimmissa kristillisissä maissa 28. joulukuuta. Espanjassa ja Latinalaisessa Amerikassa kyseisenä päivänä on tapana tehdä piloja muiden maiden aprillipäivän tapaan. Ruotsissa ja Suomessa viattomien lasten päivä oli ennen vuotta 1774 pyhäpäivä (neljäs joulupäivä).  (Wikipedia)

Minulle viattomien lasten päivä merkitsee jotakin erityistä. Se on ikäänkuin yhden aikakauden alku ja yhden loppu samaan aikaan. Vuonna 2003 päätimme mieheni kanssa, että olemme nauttineet tarpeeksi yhteiselostamme kahdestaan. Ostimme tämän asunnon, jossa tänäkin päivänä asumme ja päätimme, että lapsi oli tervetullut kun on tullakseen. Vuoden verran odottelimme, kunnes mieheni syntymäpäivänä 2004 tein positiivisen raskaustestin. Jouluna kerroimme läheisillemme joulukortissa odottavamme uutta perheenjäsentä. Suunnittelimme järjestävämme häät ja ristiäiset yhdellä kertaa seuraavana kesänä. 

Kävimme alkuraskauden ultrassa marraskuussa ja kaikki näytti hyvältä. Mahakin alkoi kasvaa niin, että töissä lapsetkin alkoivat jo joulukuussa kysellä, että onko siellä vauva. Naureskelin vain heidän uteluilleen. Juuri ennen joulua aloin vuotaa verta. Kävimme jälleen yksityisellä ultrassa ja kaikki tuntui olevan hyvin. 

Meille oli varattu np-ultra Kätilöopistolta 27.12. Menimme sinne yhdessä mieheni kanssa onnesta säteillen. Edes ensimmäiset uutiset Thaimaassa sattuneesta tsunamista eivät saaneet meitä tolaltamme. Pudotus ultrahuoneessa tuli kovaa ja korkealta. Kätilö ei löytänyt vauvalta sykettä. Vauva oli kuollut kohtuun heti edellisen ultran jälkeen. Sama lääkäri, joka oli tehnyt alkuraskauden ultran vahvisti kätilön löydöksen. Mitään ei ollut tehtävissä. Sain ajan raskauden keskeytykseen ja kaavintaan seuraavaksi päiväksi, viattomien lasten päiväksi. 

Äitini kummitädin 80-vuotisjuhlien sijaan vietin viattomien lasten päivää unettoman yön jälkeen sairaalassa, jättämässä hyvästejä niin toivotulle esikoisellemme. Kotiin päästyäni tein surutyötä ensin seuraamalla tsunami-uutisointia jokaisesta mahdollisesta viestimestä ja tukien ystäviäni, joiden läheisten kohtaloista odotettiin tietoa. Sairasloman aikana pakersin lastentarhanopettajaopintoihin liittyvän proseminaarityön ja suunnittelin häitämme. Mies pakeni suruaan töihin. Hän ei voinut ymmärtää, miten surin jotain sellaista, jota hänen näkökulmastaan ei vielä ollut olemassakaan eikä pystynyt katsomaan läheltä, kun minuun sattui. Oikeastaan ainoa, joka ymmärsi oli anoppini, joka oli kokenut saman. Kolme viikkoa myöhemmin menetimme yllättäen hänetkin. Hän kuoli 59-vuotiaana sydämen petettyä nukkuessa. 

Vuosi 2005 oli varmasti elämäni vaikein, kiireisin ja kasvattavin. Suunnitelmat menivät uusiksi, mutta sisulla selvittiin niin häistä, valmistumisesta kuin opiskeluelämästä työelämään siirtymisestäkin. Nyt, noin kuusi vuotta myöhemmin, tuon ajan muisteleminen saa edelleen kyyneleet kihoamaan silmiini. Haavat ovat arpeutuneet, mutta arvet yhä kosketusarat. Ja tulevat varmasti aina olemaankin. Kuitenkin nyt, kuusi vuotta, kuusi raskautta ja kaksi synnytystä myöhemmin olen äiti, aviovaimo ja erityisopettaja, kuitenkin ensisijaisesti ÄITI. Lapseni ovat kaikki kaikessa minulle, uhmineen, yövalvomisineen ja kaikkine hyvine hetkineen. Olen niin onnellinen, kun saan aamuisin herätä heidän vierestään vailla kiirettä minnekään.

<3 rakkaat <3

Nonna